Katolilaisuuteen kuuluu tapa pyytää syntejään anteeksi yksityisripissä papin kanssa. Eräällä miehellä oli huono omatunto ja kertoi papille käyneensä haistelemassa naapurin rouvan pikkuhousuja. Pappi totesi:
”Vai haistelit naapurin rouvan pikkuhousuja. Otitko ne pyykkinarulta vai pyykkikorista?”
Tarina jatkuu vielä tuosta, mutta pointtina papilla oli se, että hän laittoi miehen menemään syvemmälle synnintuntoonsa tarkentavilla kysymyksillä.
Lasten maailmasta oppii paljon siitä, miten me aikuiset itse asiassa käyttäydytään. Yhtä lailla kuin lapset loukkaavat toisiaan, me aikuiset loukkaamme toisiamme suoranaisella käytöksellä tai epäsuorasti.
Lapsia ”pakotetaan” pyytämään anteeksi niin tarhassa, koulussa kuin kotona. Tilanteet hoidetaan nopeasti pois alta. Moni pitää tilannetta teennäisenä ja ei-toimivana, mikäli anteeksipyytäjä vain ylimalkaan sanoo ”anteeksi” tai ”sori”. Elekieli kyllä paljastaa, onko anteeksipyytäjä pahoillaan.
Mielestäni näissä tilanteissa voisi pikemmin istahtaa alas ja tehdä tarkentavia kysymyksiä, miksi toinen esittää anteeksipyynnön. Se, että joutuu pyytämään anteeksi, ei tee ihmisestä huonompaa, hänen teko oli vain tavalla tai toisella toista kohtaan loukkaava. Mutta tärkeintä olisi juuri se, että loukannut ihminen joutuu syventymään siihen, miltä toisesta mahtaa tuntua ja miltä itsestä tuntuu loukata toista.
Olen kyllä törmännyt myös sellaisiin tilanteisiin, joissa aikuinen ohjaa keskustelua tähän synnintunnon tunnustamiseen ja käsittelyyn. Ehkäpä meidän aikuisten olisi syytä mennä itseemme toisiamme loukatessamme, miltä nyt tuntuu ja miksi. Ja miksi olemme pahoillamme.
Kliseisesti sanotaan, että ”anteeksi” on vaikea sana. Sen taakse kätkeytyy isoa kasvun mahdollisuutta, kun sen sanan saa suustaan ja vielä nöyrän synnintunnustuksen kera.